Onpas tässä vierähtänyt edellisestä kirjoituksestä. Luin vuoden takaisen postaukseni ja mietin hetken, että olinko todella vihainen noin kirjoittaessani. No, syystäkin. Viime syksynä tuli taas pienen pieni 'repsahtaminen' ja paluu takaisin noin viideksi kuukaudeksi vanhoihin ruokailutottumuksiin, ei nyt ehkä ihan niin pahana, mutta silti. Ja mitä tapahtui, lihoin 10 kiloa viidessä kuukaudessa, koska söin normaalisti taas kaikkea. Pastaa, sokeria ja mitä ikinä. Vaikea on uskoa, että monelle normaali ruokavalio terveellä ihmisellä aiheuttaisi tämä näin kovan painonnousun. 

Ovat muutkin asiat muuttuneet toki. Aloin seurustelemaan lokakuun alussa ja sehän on kuuluisa 'lihotuskuuri' tuo seurusteleminen, kun vapaa-aika kuluu sen paremman puoliskon kainalossa kotisohvalla. Ja sitten ne e-pillerit. Ah nuo kirotut pillerit, jotka pitävät elämän huolettomana, mutta tuovat mukanaan sivuoireita, yksilöllisesti toki. Monet e-pillerit silti lihottavat, mutta en ole valmis pistämään moista painonnousua pelkästään e-pillereiden piikkiin. Se siitä tällä erää. 

Oli tarkoitus kirjoittaa tuosta seurustelemisesta hieman. Olin siis ollut sinkku pitkään, kaiken kaikkiaan seitsemän pitkää vuotta. Noihin vuosiin mahtui erilaisia ongelmia ja niiden aiheuttamaa itsevihaa ja ajatustapaa 'en miestä tarvitse mihinkään'. No, sanomattakin selvää, ettei silloin seurustelusuhteesta itseään noin vain löydä. Vuosi sitten, kun tein elämäntaparemontin, tein myös henkisen sellaisen ja rupesin miettimään, mitä elämältäni oikeasti halusin. Halusin vakaan parisuhteen, en jaksanut enää säätää yhden illan juttujen kanssa, koska niiden määrä oli noussut selvästi aikaisempaan nähden. Liekö laihtuminen parantanut sitä kadonnutta itsetuntoa ja alkoholi vienyt loputkin estot mukanaan, koska yleensä nämä ovat tapahtuneet humalatilan alaisena. Oli tuossa toki muutakin, kuin kännistä sekoilua, mutta selvästi puhtaasti vain hauskanpitoa. Jotenkin se sai vain taas miettimään, etten kelpaa kenellekään seurustelukumppanina, vain seksikumppanina. Olin ottamassa jo kunnon ryhtiliikettä ja sitten jotain vain tapahtui. Löysin itseni aivan odottamattomasta paikasta. Ja sitten sovittiin treffit. Sellaiset ihan oikeat. Ja loppu onkin historiaa. 

Josta päästäänkin sujuvasti päivän teemaan, eli pitkän sinkkuuden jälkeiseen seurustelemiseen. Olen törmännyt monenlaisiin ongelmiin.

1. "Mitääää? Milloin tää teidän vitsi loppuu? Ihan oikeesti?" - Kun on ollut pitkään sinkku, ihmiset tuppaavat lyömään sen sinkkuidentiteetin leiman lailla otsaan. Kyllä, myönnettäkööt, että se facebook-virallistaminen saman tien keskellä yötä herätti ihmisissä hämmennystä, varsinkin kun suurinkaan osa ei edes tapailustamme(joka sekin oli hyvin lyhyt ajanjakso) tiennyt mitään. 

2. "Seurusteletko sä?" "En. Eiku siis seurustelen." - Se identiteettileima on ollut omassa otsassa niin pitkään, ettei asiaa edes tajua ajatella. Työkaveri kysyi asiaa ja vastasin puolihuolimattomasti yllä kuvatulla tavalla. Vastaus kuulostaisi omiinkin korvin omituiselta. Se ottaa oman aikansa, että aivojen syvimmätkin sopukat tajuavat, että hei, nyt sä olet parisuhteessa, sun täytyy päästä pois siitä sinkkuidentiteetistä. Mutta voi herranjumala kun se näköjään ottaa aikaa. Jossain kyselyssä kysyttiin siviilisäätyä ja rastitin naimattoman automaattisesti, taaskaan ajattelematta ja tajusin samalla hetkellä, että ei. No, onneksi muut vaihtoehdot olivat itse asiassa avoliitto ja avioliitto, joten naimaton olisi silti ollut tässä dokumentissa se oikea kuitenkin. 

3. Osaanko seurustella enää? Tätä mietin monesti. Luin kolumneja ja blogeja seurustelusta, oikeasti opiskelin vähän, että teenkö tämän nyt oikein. Huomioinko toista tarpeeksi? Miten päästään tasavertaiseen parisuhteeseen? Mitä asioita pitää ottaa huomioon? Olo tuntuu näin jälkikäteen todella tyhmältä, että osasinpa ottaa hienon stressin aikaiseksi tästäkin. Voi lol. Tottahan se on, ettei ole mitään 'oikeaa' tapaa seurustella ja että yllämainitut ajatukset ovat aivan turhia, koska parisuhteessa pitäisi pystyä olemaan sellainen kuin on, eikä sitä kannata lähteä toteuttamaan oppikirjojen perusteella, 

On olemassa myös etuja. 

1. Et muista kunnolla vanhoja parisuhteitasi/poikaystäviäsi, joten et niin helposti vertaa nykyistä eksääsi.  

2. Muistat edelliset virheesi olennaisin osin, et rupea stressaamaan pikkujutuista parisuhteissa ja osaat aloittaa puhtaalta pöydältä, kun se pöytä on ollut puhdas pitkään.

3. Jos olikin jotain tunteita vielä eksää kohtaan, aika on tehnyt kyllä tehtävänsä. Ja varsinkin jos olet toiminut jättävänä osapuolena, eksäsi ovat todennäköisesti jo löytäneet uudet puoliskot, joten et kanna huonoa omaatuntoa siitä, että olet löytänyt jonkun uuden elämääsi. 

4. Et pidä parisuhdetta itsestäänselvyytenä. Kun sellainen tulee vastaan pitkän ajan jälkeen, sitä osaa arvostaa ihan eri tavalla, kuin silloin, kun on eronnut puoli vuotta aiemmin. 

On varmasti muitakin, mutta näitä asioita olen viime aikoina pyöritellyt päässäni. Nyt osaa jo katsoa vähän taaksepäin ja tarkastella näitä tunteita ja asioita objektiivisemmin, kuin ensimmäisen seurustelukuukauden aikana, jolloin kaikki oli vain uutta ja hienoa ja todella hämmentävää, niin hyvässä kuin pahassakin. 

Siinä on otsikko, joka kuvaa aika hyvin tuntoja tällä hetkellä. Olen viimeisen tunnin istunut koneella tutustumassa ravitsemukseen ja nyt olen siinä pisteessä, etten ole ihan varma, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Juttuhan lähti siitä, kun näin jutun, missä eräs nainen kirjoitti eräällä foorumilla sairastavansa PCOSia (http://fi.wikipedia.org/wiki/Munasarjojen_monirakkulaoireyhtym%C3%A4), eli niin kutsuttua monirakkulaoireyhtymää. Tiedän sairastavani tätä itsekin. Kävin gynekologilla 2010, jossa tämä kyseinen vaiva todettiin, mutta silloinen käyntini liittyi ihan muihin asioihin. Kysyessäni asiaa gyneltäni, hän vain totesi, että "Jos sulla ei ole muita oireita, eikä aikomustakaan hankkia lapsia just nyt, niin tule myöhemmin uudestaan." Ei, ei ollut aikomustakaan hankkia lapsia silloin ja se jäi siihen. Kävinhän minä myöhemmin lukemassa, että PCOS aiheuttaa lapsettomuutta siinä missä ylipainoakin ja ylipaino myöskin pahentaa PCOSin oireita. No, ajattelin vain että 'tämäkin vielä' ja asia sitten jäi unholaan. Viime aikoina tämä vanha juttu on kuitenkin kaivellut mieltäni. Olenhan nyt siis karpannut jo kahdeksan kuukautta. Painoa on tippunut kokonaisuudessaan 20 kiloa ja kyllä, se on hyvä. Itse olen tyytyväinen, MUTTA asia jäi taas kaivelemaan keskusteltuani karppaavan kaverini kanssa siitä, kuinka hänellä saattaa oikeasti lähteä karppauksen aikana jopa kilo päivässä. Itselläni ei, ei todellakaan ei. Rupesin miettimään, mitä teen niin väärin, kun monet ihmiset saavat nopeammin tuloksia lyhyemmässä ajassa aivan samalla tekemisellä kuin minä. Sitten ihan vahingossa avasin googlen ja mitä löysinkään. Voi vittu mitä löysinkään. Löysin tämän http://www.kauneusjaterveys.fi/artikkeli/mika-ihmeen-pcos ja tämän http://kiloklubi.fi/foorumi/Vertaisryhm%C3%A4t-28/PCOS-907/0/ ja tämän http://www.koltta.com/2011/08/insuliiniresistenssi-lihottaa.html linkin.

Aloitan esittelemällä parhaita paloja ihan perinteisellä kopypastemeiningillä ja olen tummentanut kohdat, joihin valitettavasti pystyn samaistumaan. Eli mitkään näistä artikkeleista/kirjoituksista eivät ole omiani vaan yllä mainituista linkeistä poimimiani niin sanottuja 'parhaimpia paloja', jotka ovat ajaneet minut siihen pisteeseen, että tekisi mieli huutaa.

Ensimmäinen linkki:

"Eevan kuukautiset alkoivat 13-vuotiaana. Jo seuraavana vuonna kuukautiskierto piteni. Vuodot alkoivat tulla epäsäännöllisesti ja niin runsaina, ettei Eeva voinut toisinaan edes lähteä kotoa. Välillä kuukautiset olivat puolikin vuotta kateissa. Sen jälkeen ne saattoivat tulla lähes tauotta useita kertoja peräkkäin. Yläasteen loppupuolella oireet pahenivat. Kun Eeva oli 16-vuotias, hänen hiuksensa lähtivät valtavina tukkoina. Samoihin aikoihin alkoi akne, joka ei talttunut millään. Eeva kävi lääkäreiden vastaanotoilla, käytti akneen vahvoja lääkekuureja ja e-pillereitä. Lukioikäisenä hän sairastui masennukseen.
– Varsinkin ennen kuukautisia kärsin unettomuudesta ja mielialamuutokset olivat sietämättömiä, Eeva kertoo.
Muitakin oireita ilmaantui. Liikakarvoitusta esiintyi leuassa, rinnoissa, vatsassa ja takareisissä.
– Painoni heittelehti, ja samoihin aikoihin sain myös ennen kuukautisia rajuja, fyysisiä itseinhokohtauksia.
25-vuotiaana Eeva sai PCOS-diagnoosin. Lääkäri ei kuitenkaan silloin kertonut, mikä PCOS on. Hän antoi ehkäisypillerireseptin käteen ja ohjasi ulos.
Eeva on nyt 32-vuotias, ja hän kärsii edelleen munasarjojen monirakkulaoire-yhtymästä eli PCOS:stä (Polycystic ovary syndrome). Hän uskoo, että oireyhtymä vaikutti ainakin jonkin verran myös masennukseen sairastumiseen."

 

"Lääketieteen tohtori, naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Tarja Olkinuora väitteli vuonna 2000 ravitsemustilan ja hormonihäiriöiden välisistä suhteista oireyhtymässä.
– PCOS:stä kärsivillä on jonkinasteinen hormonaalinen ja hyvin usein myös hiilihydraattiaineenvaihduntaan liittyvä häiriö. Tyypillistä on solukalvon insuliiniresistenssi: kun verensokeri nousee ruokailun yhteydessä syötyjen hiilihydraattien myötä, haima alkaa erittää normaalia enemmän insuliinia, jotta sokeri kulkeutuisi verestä soluihin ja veren sokeripitoisuus pysyisi normaalina. Insuliiniresistenssissä solukalvo ei läpäise yhtä hyvin sokeria ja tilannetta korjaa kiihtynyt insuliinin eritys. Voimakkaammat heilahtelut voivat tuntua huonona olona, Olkinuora selittää.
Joka kolmannella ylipainoisella PCOS:stä­ kärsivällä todetaan 40 ikävuoteen mennessä heikentynyt sokerinsietokyky ja 7–10 prosentilla aikuisiän eli tyypin 2 diabetes. Normaalipainoisilla oireyhtymästä kärsivillä ris-
ki on huomattavasti vähäisempi. Heistä 10 prosentilla todetaan heikentynyt sokerinsietokyky ja 1,5 prosentilla tyypin 2 diabetes.
Jos kohonneiden mieshormonien lisäksi veren insuliinipitoisuus on jatkuvasti koholla, munasolurakkulan kypsymisen häiriö pahenee. Sen seurauksena kuukautiset ovat epäsäännölliset tai eivät tule ollenkaan."

 

– PCOS-potilaista yli puolet on ylipainoisia. Se on enemmän kuin väestössä ylipäätään. Nimenomaan keskivartalopyöreys on tyypillistä PCOS-potilaille – myös silloin, kun potilas on normaalipainoinen, Morin-Papunen kertoo.
Koska keskivartalolihavuuteen liittyy lähes aina insuliiniresistenssi, PCOS:stä kärsivien voi olla tavallista vaikeampaa pudottaa painoaan. Aineenvaihduntahäiriötä ei kuitenkaan pystytä osoittamaan, eivätkä tutkijat ole yksimielisiä siitä, onko hoikkien ja ylipainoisten naisten PCOS sama asia.
Ylipainon ja keskivartalolihavuuden lisäksi tyypillisiä oireita ovat selkeä liikakarvoitus eli hirsutismi, akne, lapsettomuusongelmat ja pidentynyt kuukautiskierto, mikä tarkoittaa, että kuukautisten välinen aika on yli viisi viikkoa, tai se, ettei kuukautisia tule ollenkaan.

 

"Hoitamattomana PCOS on terveysriski ja merkki laajemmasta metabolisesta häiriöstä etenkin, jos siihen liittyy ylipaino. Silloin PCOS näyttää lisäävän riskiä sairastua tyypin 2 diabetekseen, verenpainetautiin ja sydän- sekä verisuonitauteihin, kuten sepelvaltimotautiin tai sydämen veritulppaan."

 

Koska oireyhtymään liittyy lähes aina jonkinasteinen insuliiniresistenssi, valkoiset jauhot ja sokeri eli nopeasti imeytyvät hiilihydraatit tulee karsia ruokavaliosta. Ruoan laatuun ja energiapitoisuuteen tulee kiinnittää huomiota. Liikuntaa kannattaa harrastaa ja myös elämän ja unen laadusta on hyvä huolehtia, jotta vältytään turhalta stressiltä.

 

Ja sitten toinen:

"Olen lukenut enemmän ravitsemustietoa kun "lääkäri määrää" ja alan pikkuhiljaa uskomaan lukemaani! Harmittaa vaan kun ei lääkärit ole aikaisemmin puuttuneet laihduttamiseen vaikeuteen! Eli jos/kun henkilöllä on PCOS eli monirakkulaiset munasarjat, on laihduttaminen "mission impossible"! PCOS aiheuttaa lihavuutta ja lihavuus pahentaa PCOSaa - siinä on kierre valmis! Laihtuminen auttais mutta kun se on helpommin sanottu kun tehty!!

Olispa jo aikaisemmin asiasta puhuttu niin olis välttynyt ylikiloista! Naisista noin 5-10% on tälläinen pcos vaivanaan eli ehkä Klubilaisten joukossa on myös muutama? Heillä/meillä on usein vatsaontelossa liikaa rasvaa ja aineenvaihduntahäiriö, jota kutsutaan insuliiniresistenssiksi -> insuliinia on veressä paljon, mutta se toimii huonosti, jolloin sokeri ei pääse kudoksiin ja verensokeri nousee. Ja jos veressä on enemmän glukoosia kuin sillä hetkellä on tarvetta, se varastoituu maksaan ja lihaksiin ja jos nämä varastot on jo täynnä, ylimääräinen sokeri varastoituu rasvana. Eli kärjistetysti sanottuna: suurin osa siitä mitä syön, varastoituu heti rasvana.

MIkä ratkaisuksi? Yksinkertaistaen:
-kaikki sokeri ja valkoiset vehnäjauho- tuotteet pois ruokavaliosta,
-leipä ruis- tai täysjyvästä ja vain aamupalalla,
-ei perunaa, pastaa tai riisiä lisukkeena vaan kasviksia,
-hedelmät tyhjään mahaan (noin vartti ennen muuta syömistä tai välipalana) ei koskaan jälkiruokana
-kana, kala, kananmuna, soija sekä pavut ja linssit on hyviä proteiinin lähteitä "

 

Eli yksinkertaistaen: KARPPIRUOKAVALIO (-20 kiloa kahdeksassa kuukaudessa liki 20 vuoden ylipainoa taistelun vastaan).

 

Ja sitten se kolmas linkki, joka tosiaan avasi jo silmiä.

"Verensokerin noustessa haima erittää lisää insuliinia, joka siirtää sokeria verestä kudoksiin. Jatkuva, pitkäaikainen haiman rasittaminen nopeasti imeytytyvillä sokereilla johtaa siihen, ettei verensokeri enää reagoi insuliiniin normaalisti. Kehittyy IRS, esidiabeettinen tila, jossa veressä on tavallista enemmän sekä insuliinia että glukoosia. Kohonnut insuliini aiheuttaa lihomista. Vyötärön ympärysmitta alkaa kasvaa ja verisuonet alkavat kovettua. Kaikki diabeetikot ovat insuliiniresistenttejä, mutta sitä esiintyy myös etenkin ylipainoisilla ihmisillä. Insuliiniresistenssi johtaa usein veren rasvojen nousuun eli hyperlipidemiaan, koska VLDL-kolesterolin synteesi maksassa kiihtyy. Insuliiniresistenssi on tulehdustila, jossa tulehdussytokiinit ovat koholla. Siksi insuliiniresistenssi lisää erityisesti sydän- ja verisuonitautien vaaraa. Sydämen suurin uhka ei ole kolesteroli vaan insuliini ja tulehdussyokiinit. Siksi pelkkä verensokerin ja kolesterolin hallinta ei riitä ehkäisemään diabeteksen lisätauteja."

 

"Insuliiniresistenssi johtuu geenivirheestä ja se voi olla myös perinnöllinen. Joka kolmas valkoihoinen kantaa insuliiniherkkyyttä heikentävää geenimuunnosta. IRS:n raju yleistyminen kaikkialla länsimaissa johtuu ilmeisesti kuitenkin pääasiassa vääristä ruokailutavoista. Suomen väestöstä 25–30 % potee jo insuliiniresistenssia. Merkittävää on että aikuisdiabetes kaksinkertaistuu Suomessa lähiaikoina. Perinteiset koululääketieteen keinot eivät näytä purevan sen ehkäisyssä. Syynä IRS:n ja diabeteksen lisääntymiseen ovat muuttuneet ruoka- ja liikuntatottumukset ja niistä johtua lihominen sekä ravintosuositusten korkeat hiilihydraattipitoisuudet. Tilanne ei parane terveyspalveluja lisäämällä, sillä jokainen on tässä suhteessa oman onnensa seppä. Verenapineen hoidossa käytetään usein beetasalpaajia jotka lisäävät insuliiniresistenssiä. Kolesterolia alentavat lääkkeet eli statiinit taas saattavat aiheuttaa masennusta joka usein lisää ns. lohtusyömistä, lihottaa ja vähentää motivaatiota liikkumiseen. Usein pyritään myös käyttämään vähärasvaisia kevyt tuotteita. Tästä pääsääntöisesti seuraa pettymys koska rasva on korvattu nopeasti imeytyvillä hiilihydraateilla, jotka vain pahentavat tilannetta entisestään. Uudet tutkimukset osoittavat niiden myös  vähentävän hyvää HDL-kolestrolia ja lisäävän huonoa LDL-kolesterolia."

 

"Sinulle joka olet jo saavuttanut kunnioitettavan, liki kaksinkertaisen elopainon, sanoisin että melko varmasti syy löytyy edellämainituista tekijöistä. Olet varmasti kokeillut kalorien laskemista, kevyt tuotteita ja saatat jo kärsiä masennuksesta, kohonneesta verenpaineesta ja/tai kohonneista kolesteroliarvoista. Olet tullut siihen tulokseen että kalorit eivät tunnu pätevän, kevyt tuotteet eivät tunnu auttavan eikä lääkityskään tunnu oikein tehoavan. Toisina päivinä olet toiveikas ja toisina todella pessimistinen. mielialat vaihtelevat laidasta laitaan. Voin kertoa että tiedän aika tarkkaan millaiset fiilikset on koska olen ne omakohtaisesti kokenut ja tuon saman elänyt. Fiilikset on perseestä. Vituttaa kuunnella läpipaskojen neuvoja siitä että syöt enemmän kuin kulutat tai liikut ihan liian vähän. Sellaiset henkilöt jotka joutuvat tanssimaan suihkussa kastuakseen ovat kovin kärkkäästi antamassa neuvojaan siitä miten pitää laihduttaa. No, lohdutukseksi voin sanoa että he eivät tiedä hevon vittua. He eivät ole sitä itse kokeneet koska ovat siinä mielessä onnellisessa asemassa että heidän elimistönsä pystyy käsittelemään enemmän hiilihydraatteja. He ovat varmaan nuoresta asti tottuneet liikkumaan enemmän. Heidän aineenvaihduntansa on todennäköisesti erilainen ja sopii paremmin nykyisiin suosituksiin. Mitäs vittua se sinua tai minua lohduttaa. Ei paskan vertaa."

 

Miten tämä pätee omalla kohdallani?
1. Tiedetään varmuudella, että sairastan PCOSia. Se on todettu gynekologisella tutkimuksella alkuvuodesta 2010.

2. Olen yrittänyt laihduttaa koko ikäni, olen koko ikäni ollut aina vähintään lievästi ylipainoinen, ihan lapsesta saakka ja rasva on kerääntynyt nimenomaan niin kutsutuksi 'vyötärölihavuudeksi'. Mikään vittu ei ole auttanut. Ei sekään, että olen kuluttanut enemmän, kuin olen syönyt. Olen kokeillut kaikki mahdolliset dieetit ja kokeillut siis ihan kaikkea.

3. Olen ollut lääkityksellä, joka hidasti radikaalisti jo ennestään sekaisin olevaa aineenvaihduntaa, (koska kuten todettu, pcos aiheuttaa metabolista oireyhtymää, eli sotkee sokeriaineenvaihdunnan). Tuloksena lihoin 1,5 vuodessa yli 40 kiloa. Keskimäärin puolet siitä oli lääkkeiden tuomaa turvotusta, joka sitten katosi, kun lääkitys loppui. Loput jäi tiiviisti pääosin vyötärölle. Kuukautisia ei kuulunut kertaakaan sinä aikana. Tosi vitun ihme, kun ylipaino pahentaa noita PCOSin oireita. Itsehän olen vuosikaudet pistänyt tämän pelkästään lääkityksen piikkiin. Kuukautiseni palasivat kuitenkin takaisin vasta vuosi lääkityksen loppumisen jälkeen, joten nyt en tämän uuden tiedon valossa ole sittenkään valmis syyttämään niitä.

4. Äitini sairastaa 2-tyypiun diabetestä, samoin mummoni, kuten myös Alzheimeria, jonka riskiä PCOS/sokeriaineenvaihdunnan häiriöt kohottaa kivasti 65%. Äitini on muuten alkanut unohdella asioita myös. Äitini, kuten myös äiudinäitini ovat molemmat vyötärölihavia. Tämä kohottaa myös riskiä sairastua syöpään. Äidiltäni on leikattu kohtu pois syövän seurauksena 36-vuotiaana.

 

Summa summarum. PCOS kerää rasvaa vatsaonteloon, jonka seurauksena aineenvaihdunta menee ihan sekaisin ja kehittyy niin kutsuttu insuliiniresistenssi, joka käytännössä tarkoittaa sitä, ettei elimistöni osaa käsitellä niitä vitun hiilareita, vaan pistää kaiken rasvana varastoon, poissa silmistä, poissa mielestä. Tämän seurauksena lihot helpommin, nopeammin. Ei oikeastaan tarvitse tehdä mitään, kuin syödä normaalia ruokaa, koska liikkuminen ei enää sitten pelasta yksin. Lihomisen seurauksena PCOSin oireet pahenevat ja ollaankin kivasti noidankehässä. Laihduttaminen auttaisi, mutta kun se on oikeastaan ihan sama mitä teet, et laihdu, koska tässä kohtaa 'kuluta enemmän kuin syöt' ei merkkaa hevon vittuakaan, koska se ei mene niin. Asia, mitä olen yrittänyt paasata ihmisille ympärilleni vuosikymmeniä. Mutta ei, eihän kukaan laiskaa nörttiä usko. "Sä et vaan liiku tarpeeksi" "Kyllä kun tutkijat sanovat.."

Ja vitut mä sanon. Itkettää, naurattaa. Suorastaan hysteerinen olotila. Miksi mä en tiennyt tästä aiemmin? Miksi vitussa se gynekologi ei voinut sanoa mitään? Miksi minulle ei ole hierottu tätä naamaan aiemmin? Miksi olen käyttänyt vuosien energiani siihen, kun olen miettinyt, että miksi mikään ei ole auttanut ja sitten kun taikaiskusta jätettyäni hiilarit kokonaan pois laihdun liikkumatta 20 kiloa kahdeksassa kuukaudessa. Onhan se hitaampaa, kuin monilla, mutta epäilenpä ettei ihan kaikki naiset kuitenkaan sairasta sitä vitun PCOSia. Niin. Ja mä ajattelin, että tää laihtuminen karppaamisella tapahtuu hitaasti. Mä olen entistä kiitollisempi tästä suhteellisen normaalista vauhdista nyt.

Kiitos, kiitos tästä. Mä en enää ikinä tunge suuhuni enää yhtä ainuttakaan hiilaria.

Ok. Kyllä mä saatan niitä syödä myöhemmin tasapainoisemmin, mutta sanomattakin selvää, ettei mun kannata enää pelkästään ihannepainon ylläpitämisen takia jatkaa tällä linjalla. Mä en ehkä tiedä haluanko edes lapsia, mutta mä tiedän, etten siitä huolimatta halua sairastua syöpään. Enkä sairastua Alzheimeriin 50-vuotiaana. Enkä painaa liikaa koko elämääni. Enkä saada diabetestä.

Olen myös vihainen yhteiskunnalle, koska ne ei näköjään tajua tehdä ennaltaehkäisevää työtä terveysasemilla tuon vitun diabeteksen suhteen ja samaan aikaan viranomaiset itkevät, kun diabetes-potilaiden hoitaminen maksaa yhteiskunnalle niin paljon. Jos olisin tämän näin pilkulleen sisäistänyt joskus vaikka öö.. Viisi vuotta sitten, kun tällaisen ongelman havaitsivat, minulla olisi ollut tässä välissä viisi vuotta aikaa tehdä omille terveysongelmilleni jotain, IHAN ITSE.

Että sylettää. Saatana.

 

 

Viime viikolla tosiaan alkoi laihdutus, osa 247. Olen kuulunut itsekin aikoinaan epäilijäpuolueeseen, mitä tulee karppaamiseen ja sen useisiin eri tyyleihin, mutta kun olen nyt katsellut kaverin on/off-karppailua vuoden ja mehustellut tätä asiaa, päätin repäistä ja aloittaa itsekin. En aio ottaa asiasta mitään stressiä, todellakaan, mutta sen verran vakuuttunut olen, että kiskaisin tänään kaikki hiilaripitoiset ruokani kaapeista yhteen kassiin ja ojensin tylysti pikkusiskolleni, jättäen kaappeihin oikeastaan vain ne asiat, mitä tulen tulevalla dieetilläni tarvitsemaan, joitain poikkeuksia lukuunottamatta.

Totesin itselleni, että voidakseni myös itse seurata tätä sähläämistäni, aloitan samalla blogin, koska olen jo pidemmän aikaa kokenut, että haluan vuodattaa kaikkia tuntoja tässä pikkuhiljattaisessa elämänmuutoksessa jonnekin. Laihdutus ei suinkaan ole ainoa pidemmän tähden muutos, mitä aion kokeilla/toteuttaa.

Alku on ollut kieltämättä hieman vaikeaa, joka paikassa on hiilareita ja kyllähän tämä on ollut tiedossa jo pitkään, että helppoa tämä tule olemaan. Joka paikassa toitotetaan, että pitäisi lukea ja opiskella paljon asioita, ennen kuin aloittaa, mutta itse lähdin liikenteeseen siitä, että perustiedot hanskaan ja sitten menoksi, loppu tulee ajan myötä. Jos rupean opiskelemaan ja opiskelemaan, että mitä saa syödä, miten pitäisi syödä, mitä kaikkea varoa ja mitä oppia, mä opiskelen asiaa aika varmasti vielä ensi vuonnakin.

Viides päivä menossa, mutta tuntuu, ettei keho tunnu menevän kunnon ketoosiin millään. Olen pitänyt tarkkaa kirjaa syömisistä ja juomisista ja laskenut hiilareiden lisäksi myös rasvan ja proteiinin. Seuraavassa pieni yhteenveto näistä ensimmäisestä viidestä päivästä.

päivä 1

Työpäivällä on hyvä aloittaa. Tässä vaiheessa on mainittava, että allekirjoittanut työskentelee osa-aikaisesti ravintola-alalla, missä tulee yleensä syötyä aika paljon mitä sattuu. Meillä on listoilla eräs karppaajaystävällinen annos, jossa on ainoastaan 5 g noita hiilareita koko annoksessa, söin aamulla muistaakseni pari kananmunaa ennen töihin lähtöä. Pääsin illalla kotiin ja olin kuolla nälkään, siis minulla oli aivan kauhea nälkä. Kävin ABC:n S-marketin kautta ja tein itselleni halloumia ja vihanneksia illalliseksi, nälkä hellitti - hetkeksi. Kävin illalla vaa'alla, ja sehän näytti 94,5 kg, mikä on siis luokiteltavissa aloituspainoksi. Vyötärölle tuli mittaa 113 cm.

päivä 2

Heräsin yöllä siihen, että mulla oli aivan jäätävä nälkä. Mitään ei kuitenkaan kaapissa ollut sellaista, että olisin vain voinut helposti napsia sieltä. Olin kuitenkin illalla kaukaa viisaana tehnyt itselleni kanasalaatin junamatkaa varten. Unta takana kuusi tuntia kun yritin totuttautua ajatukseen rautatieasemalle lähdöstä. Jo ennen junaan pääsyäni olin todella nälkäinen, aamupala jäi kananmunaan ja pariin nakkiin, olen aina ollut muutenkin todella huono syömään mitään aamupaloja. Junamatkaa edessä kolmisen tuntia vaihdon kanssa, kanasalaatin söin ja edellispäivästä viisastuneena ja yöllä googlen kanssa aikaa vietettyäni olin pistänyt tuon väsymyksen ja nälän aloittamisen piikkiin, lisäksi asiaan vaikutti todennäköisesti myös se, että olin syönyt aivan liian vähän kaloreita. Kaverini oli myöskin painottanut rasvan tärkeyttä ruokavaliolle ja tällaiselle, rasvaa aika hyvin välttelevälle ihmiselle sen suurkuluttamisen aloittaminen tuntui hankalalta, mutta sinnikkäästi junassa pursotin salaattini päälle majoneesia. Ajatus oksetti jo etukäteen, siis salaattia majoneesilla. Yh. Jouduin vielä odottelemaan, että samaan kahden hengen työskentelyhyttiin pamahtanut nainen jäisi pois, onneksi hän ei viihtynyt seurassani kuin seuraavalle asemalle saakka. Tunsin äärimmäistä noloutta pursottaa pussikaupalla Hesburgerin paprikamajoneeseja salaattini päälle hänen edessään, joten kurniva vatsani sai odottaa sinne seuraavalle asemalle asti. Syötyäni satsillisen kaloreita, oksetus tuli takaisin. Hoin itselleni, että moiset kalorimäärät ja tuo määrä rasvaa olisivat syypäänä yhdistettynä matkapahoinvointiini, mihin olin kuitenkin ottanut Postafenia tunti ennen junaan astumista (Postafen on reseptivapaa matkapahoinvointilääke). Kun pääsin kotihuudeille viimein (olin viettämässä tuon harvinaisen vapaan viikonloppuni kotikaupungissa äitienpäivän kunniaksi) kurvasin suoraan kaupan kautta ja ostin omat ruokani. Perillä ilmoitin suoraan perheelleni, mikä on homman nimi ja tätä ja tätä ja tuota en valitettavasti voi syödä. Diabeetikko-äitini ymmärsi yskäni hyvin ja nyt osasin aivan uudella tapaa arvostaa kaapin sisältöjä, erityisjauhoja ja sokerittomia (as in hiilarittomia) tuotteita. Illalla kuitenkin tein sen pienen virheen, että saunasiiderin sijasta join vain kirkasta fanta zeron kanssa, vaikka kaikkialla on suurin piirtein kielletty alkoholi ensimmäisen kahden viikon aikana. No, join kuitenkin kirkasta ehkä desin verran, joten en alkanut piiskata itseäni asiasta. Illalla vaaka näytti 94,1 kg, sillä varauksella tosin, että kyseessä oli äitini vaaka, joka "Näyttää kilon todellisuutta enemmän" ja vyötärönympärys edelleen tuo 113 cm.

päivä 3

Söin Skyriä aamupalaksi, oli se vaan niin julmetun hyvää. Ostin myös tummaa suklaata, jota vedin palasen. Aamupalan syöminen vieraassa paikassa oli todella vaikeaa, kuten syöminen yleensäkin. Ilman keittiövaakaa oli todella vaikeaa arvioida erinäisten ruokatarvikkeiden painoa, mutta luulen, että selvisin kuitenkin alle 20 grammalla. Lauantaina myönnän sen olleen kyllä ihan siinä ja siinä. Kotimatkalle sitten pepsimaxin kera, tosin päätin, etten juo sitä kovinkaan paljoa, koska jostain luin limsan hidastavan aineenvaihduntaa, no onhan siinä järkeä. Illalla mittailin taas ja vaaka näytti 93,5 kg ja vyötärö 114 cm (?). Tunsin koko päivän oloni kummallisen turvonneeksi tosin, joten luulen, että näin asia on ollut ja mietin, olenko saanut mistään riittävästi kuitua, koska vatsanikin oli todella sekaisin. Minua myös huimasi aivan koko helvetin päivän, jotenkin päässä pyöri ja oli koko ajan melko 'epätodellisen outo' olo. Onneksi ei tarvinnut olla töissä.

päivä 4

Aloitin tarkan ruokapäiväkirjan pitämisen, koska ketostixit eivät vieläkään näyttäneet haluttua tulosta. Välillä on ollut ilmassa 'vähän kuin ketoosin oireita', mutta sitten ei ole ja ketostixien mukaan ketoaineiden määrä virtsassa on koko ajan joko hieman tai vähän. Punaisimmillaan se oli tänään aamulla, kun tulos oli 'kohtalainen'. Ei siinä sitten, syömiset jatkuvat, samoin kuin työt. Söin töissä taas tutun vähähiilarisen vaihtoehtoni ja työpäivän jälkeen istuin koneella juomassa kahvia soijamaidolla, jota ostin kahvimaidon korvikkeeksi, on siinä niin ihanan vähän noita hiilareita (0,2 g/100g). Totesin, että koska töissä sorruin lorauttamaan kahviini kermaa, minun on pakko alkaa kuljettaa tuota ihanuutta mukana pullossa silläkin uhalla, että saatan saada kavereiltani ilmeitä, kun lorautan kahvilassa kahviin 'omat maitoni'. Illalla tein siskon kanssa kesäkurpitsa-pekonipastaa, lotrasin huolella voita annokseeni, koska pelkäsin, että rasvansaantini jää liian vähäiseksi ja väsymys kolkuttelee taas ovella. Illalla vaaka ja mittanauha hämmensivät jälleen; 93,7 kg ja 113cm. Eli paino oli noussut, mutta tuo mysteerisentti vyötäröltä hävinnyt, vaikka olo oli yhä melko turvonnut.

päivä 5

Tänään on ollut itse asiassa aika normaali päivä. Ketoosia ei kyllä ole näkynyt vieläkään, vaikka olen pitänyt aika tarkkaa kirjaa niistä. Tänään sitten päätin, että nyt tähtään 15 grammaan, niin jää ihan takuulla sen 20 gramman alle, mutta no, sen näkee sitten huomenna ihan aikaisintaan tuottaako mitään tulosta. Paino on laskenut muutamia satoja grammoja päivittäin, mutten aio juhlia asiaa (tai oikeastaan uskoa sitä), ennen kuin vaaka näyttää jotain kasilla alkavaa, koska olen jojoillut viimeiset kolme vuotta välillä 91-96 kg. Se, ettei ketostixit vieläkään näytä haluamaani tulosta vituttaa ehkä kaikista eniten. Tänään ainoa ärsyttävä 'oirehdinta' on ollut ihan infernaalinen jano. Vettä on mennyt todella paljon, ihan koko ajan. Olen juonut varmaan 3 litraa vettä tänään. Suolatasapainosta olen huolehtinut napsimalla suolapähkinöitä ahkerasti iltaisin. Kävin äsken vaa'alla; 93,3 kg ja vyötärö näytti taas 114 cm. Eli laskusuunnassa paino taas. No, ainakaan se ei nouse. Jos tämä edistys jatkuu vielä parin viikon päästä, niin ok, aletaan uskomaan tähän.

Tulipas sitä tekstiä nyt sitten aivan huolella. Toivottavasti myöhemmin tämäkin vuodatus monipuolistuu myös muihin aiheisiin.